Vihulan kartanon vastustamaton lumo


Huhtikuisena viikonloppuna suuntasin veljeni vaimon, Milan, kanssa kohti Vihulan uljasta kartanoa.

Paikka sijaitsee noin100 km päässä Tallinnasta ja
kuljetus hoitui kartanon puolesta mennen tullen kätevästi.
Tallinnaan saapuessamme satamassa oli vastassa sofööri nimikylttinsä kanssa
ja pääsimme välittömästi matkaan.

Klassisesti sisustettu huoneemme sijaitsi kartanon päärakennuksessa.

Ehkä kartanon aikoinaan omistanut paroni silmäili näistä ikkunoista tiluksiaan 
kädet sikaritakin taskuissa ja piippu suupielessä.

Tässä kuvassa huoneen etuosa, eikös ole juuri sellainen kun vanhassa 
kartanorakennuksessa kuuluukin olla?
Kakluuni ja kalanruotoparketti henkivät juuri oikeanlaista  menneen ajan tunnelmaa. 

Miksei kakluunissa ole uuniluukkua, saanen kysyä??
En väitä, että olisin erityisen kiinnostunut lämmitysjärjestelmistä, 
mutta mielenkiintoista oli, että uuniluukku sijaitsi seinän toisella puolella käytävätilassa.
Olettaisin syynä olevan sen, että palvelusväki on ennenvanhaan päässyt
 lisäilemään puita uuniin häiritsemättä herrasväkeä.
 Fiksu ratkaisu.




Saavuimme perjantai-iltana sen verran myöhään Vihulaan, 
että kiiruhdimme välittömästi illalliselle kartanon ravintolaan. 

Harvoin kokee ravintolassa niin täydellisen hienostunutta 
tunnelmaa  kuin Vihulan kartanon saleissa. 
Oli kuin olisimme siirtyneet ajassa vuosikymmeniä taaksepäin, 
tila huokui eleganttia arvokkuutta. Ihanaa!

Tarjoilijoiden työskentelyä oli upeaa seurata, se oli sekä sulavaliikkeistä että ryhdikästä.
 Tarjoilijoiden valkoiset käsineet eivät suinkaan vähentäneet ylellisyyden tuntua. 

Olin vaikuttunut henkilökunnan työskentelystä ja heitä tuli 
väkisinkin seurattua syömisen ja jutustelun lomassa.
 Kuinka ollakaan, yhdessä vaiheessa kaksi tarjoilijaa törmäsivät toisiinsa. 
Kömpelön kolaroinnin sijaan miehet pyörähtivät toisiinsa kevyesti
 tukeutuen ja kuin tanssien tilanteesta pois. Ah, hienoa! 
Ehkä tällaista opetetaan ravintolakouluissa, toivon niin ainakin.



Milan ankka-annos.

Minun valintani oli ensimmäisenä iltana kauden kala-annos, 
joka sattui olemaan lempikalaani kuhaa.
Olenkohan koskaan syönyt näin mainiosti valmistettua kuhaa? 
Osittain rapea, osittain pehmeä kalanliha suli suussa.


Luulette varmaan, että nämä ovat tavallisa jäätelöpalloja.
 Niin luulin minäkin ensin! 
Ensimmäinen pallo oli toki erittäin maistuva,
 mutta caramel-maku oli...niin no...melko tavanomainen.

 Seuraava pallukka sisälsi miellyttävän yllätyksen, savunmakuista sitruunajäätelöä!
 Erinomaista!! Maku oli jännittävä ja uusi!
 Suorastaan innostuin, ihan mielettömän hyvää!!

 En ollut kunnolla vielä toipunut savusitruskokemuksesta,
 kun makureseptorini joutuivat uuden haasteen eteen.
 Jädetriplan viimeinen osio sai kulmani kurttuun. Siis mitä tämä oikein on??
 Todella kummallisen makuista. Mutta...alkuhämmennyksen jälkeen
makumuistini osoitti toimivuutensa; sinihomejuustoa! 
Lopulta nautin  täysin siemauksin gorgonzolan  tutuista aromeista. 
Loistava jälkkäri kokonaisuudessaan.

Vaatimaton ulkonäkö on hämäystä, annos oli silkkaa makujen ilotulitusta!
 Strösselit, sädetikut ja päivänvarjot olisivatkin olleet liikaa  
muutenkin monivivahteisessa kokonaisuudessa.

Lauantaiaamun ensimmäiset havainnot olivat
 huoneeseen tunkeutuvat auringonsäteet  ja lintujen moniääninen laulu. 

Mikä miellyttävä tapa herätä!

Aamiainen oli erinomainen, kuten näkyy. 
Puuro (jota ei ole kuvassa) ansaitsee erikoismaininnan. 
Myönnän, että puuro ei ole läheisin ystäväni.
 En oikein pääse sinuiksi sen kanssa,  olen kyllä yrittänyt.
Vihulan puuro oli kuitenkin eri maata! 
En edes kutsuisi sitä puuroksi, mieluummin samettiseksi aamun ilahduttajaksi.
 Namnamnam.

Nautittuamme päivän tärkeimmän aterian lähdimme tutustumaan kartanon alueeseen.






Vanha vesimylly.


Tukutuku lampaitani!!
 Nämä villantuottajat pääsevät pian kesälaitumille.

Herra Hakkarainen, oletan...
Katsoo vähän siihen malliin, että mitäs asiaa sulla on! 
Tämän valokuvan vain ottaisin...

Kartanon tallissa on myös kanoja ja suloisia pupuja.






Kukkaa pukkaa läpi keväisen maaperän.

Tämä portti johdattaa kartanon omenatarhaan.
 Täällä viljellään yrttejä ja kasviksia ravintolassa tarjoiltaviksi. 

Yksi kartanon piharakennuksista pitää sisällään automuseon!


Kauneushoitolan rauhoittava tunnelma.





Sammakkovaara hymyilyttää.




Kartanon konferenssirakennuksessa pidetään usein konsertteja.

Vierailumme aikana esiintyjänä oli kuuluisa virolainen  artisti Koit Toome, 
joka on euroviisuissakin pariin otteeseen maataan edustanut. 
Niin Viron matkailun ystävä kuin olenkin, en ole perehtynyt paikalliseen musiikkiin juurikaan,
joten mielenkiinnolla menimme konserttiin.

Emme tietenkään ymmärtäneet laulujen sanoista ja välispiikkauksista höykkäsenpöläystä, 
mutta musiikkihan ei välttämättä vaadi laulettavan kielen ymmärtämistä.
 Kuulijakuntaa oli lapsesta senioriväestöön.
 Oli ilo katsella yleisöä joka hymyssä suin osallistui laulantaan.

Tykkäsimme molemmat tästä yllätysmomentista todella paljon!


Konsertin jälkeen siirryimme taas kartanon herkkujen ääreen.



Jokainen ruokalaji oli taidolla valmistettu.
Kolme tuntia vierähti illallista nauttiessa ja jokainen suupala maistui taivaalliselta. 

Kaikki annokset voisivat osallistua ruokien kauneuskilpailuihin (onkohan sellaisia?).
Erityisesti tämä suklaajälkiruoka miellyttää silmääni.


Fantastinen viikonloppu, kuin olisi siirtynyt eri maailmaan!
 Paikka on omiaan rentoutumiseen ja ulkoiluun. 

Eipä tuo Vihulan rantakaan hasssumpi paikka ole,
tässä parin vuoden takainen postaukseni, klick.


Viikonlopun tarjosi Vihulan kartano.



Kommentit